Kasari on nykyaikaa

Kolmen kuukauden radiohiljaisuus päättyi tänään postiluukun kolahdukseen kun posti toi tänään ilmestyneen uuden levyn, joka pitää arvostella heti tuoreeltaan. Kyseessähän on siis tänään ilmestynyt Anssi Kelan uusin albumi, joka kantaa nimeä Anssi Kela. Onko Anssi Kela vielä relevantti vuonna 2013, voisi joku kysyä, sillä eipä herraa hetkeen ole parrasvaloissa näkynyt. Otetaan siitä selvää.

Anssi Kela - Anssi Kela

Kansikuvassa ollaan lähdetty vähän simppelimmille linjoille

Kansikuva ei ole mitään mihin ollaan Kelalta totuttu. Aiemmissa levyissä hän on esiintynyt ihan omalla naamallaan, mutta uusin levy on poikkeus. Siinä on vain Joy Division -henkinen sormenjälkikuva ja nimi. Simppeliä, omalla tavallaan jopa vähän vanhanaikaista ja toimivaa.

Levy alkaa syntikkavetoisella biisillä Maitohapoilla. Se henkii kasarisoundeja ja on ihan mielenkiintoinen avaus. Aika vaisu aloitus, mutta levyn henki tulee selväksi. Lopetus tosin on hieno. ”Uuu-a HUH zäbädäbäddu”

Toisena biisinä on sitten ykkössinkku Levoton tyttö. Kun se päätyi radioaalloille, moni ihminen oli luultavasti ällikällä lyöty. Omakin facebook-seinä täyttyi ihmettelyistä, että nyt on Kela tehnyt hyvän biisin. Ja hyvä biisihän se on. Jykevällä bassoriffillä alkava biisi kasvaa koko ajan isommaksi ja isommaksi ja sisältää paljon enemmän tai vähemmän oikeaa nippelitietoa. ”Kauriit nuolee öisin autoja” esimerkiksi. Hittimatskua, selkeästi.

Kolmas biisi Kaatua kuin puu tuo heti alkutahdeista alkaen vahvat Miami Vice -vibat ylle. On aika jännää miten uskottavasti absolutisti voikaan laulaa baari-illasta! Sanoituksista tulee ajoittain mieleen jopa Cheek tai Petri Nygård. Biisi syttyy hitaahkosti, mutta parin minuutin kohdalla alkava menovaihe tekee paljon ja erittäin munakasta kitarasooloa kuuntelee mielellään.

Kakkossinkuksi kaavailtu Miten sydämet toimii on tosi ehkä levyn kasareinta antia. Funkahtava basso, ilmava meininki, modulaatio ja loppuvaiheessa korkeammalta soiva syntikka tekee ihmeitä. Hyvä valinta kakkossingelksi, kieltämättä. Kun taas viides biisi, Superkuu, on sanoitusaiheeltaan kieltämättä erikoinen. Rappioalkoholistien näkökulmasta tarkastellaan maailmaa ja ulvotaan kuuta. Biisi on täynnä mahtavia kielikuvia homma pelittää muutenkin ihan kiitettävästi.

Kuudes biisi, Levyhylly pelastaa, toi mieleen ensimmäisenä laulajan testamentin. Tuntuu, että sanoituksessa viitataan levyn kehitysprosessiin ja siihen, että musiikki todellakin kulkee elämän halki ja tietyt biisit elämänkaaren aikana viittaavat vahvasti tiettyihin hetkiin ja tiettyihin tunnetiloihin. Hyvällä tavalla juustoinen biisi, jossa on mukana myös saksofonia. Toimii!

Kevät tulee seitsemännessä biisissä. Iskelmähenkiset säkeistöt, rokkaava kertosäe ja Duran Duran -henkinen kitara tekevät biisistä hyvän. Taas kerran kappale elää koko ajan ja  jotenkin biisistä huomaa, että Kela nauttii soittohommista taas täysin rinnoin. Vähän täytebiisin omainen, mutta paikka levyllä on ihan ansaittu.

Kahdeksas biisi puolestaan kantaa nimeä Ilman sua. Kappaleen syntikasta tulee mieleen lähinnä ne kasarileffat, joissa ajellaan takatukka hulmuten rantabulevardia ilman paitaa. Vaikka biisissä kerrotaankin eronjälkeisestä masennuksesta, siinä seikkailee sivutarinassa kissa, joka nousee loppuhuipennuksessa keskiöön. Erittäin oivaltava sanoituskikka!

Yhdeksäs biisi, Palava silta, vie meidät taas eron partaalle. Kappale on rauhallinen ja illan viimeisen hitaan oloinen. Kela ulvoo tässäkin biisissä, mutta ei tällä kertaa kuuta. Tämäkin on jotenkin täytebiisihenkinen, koska jotenkin tuntuu, että välillä ollaan riimittelyissä menty turhan helpon kautta. Ihan okei silti.

Levy päättyy ilmavaan biisiin Parasta aikaa. Sanoitukset tuntuvat jotenkin henkilökohtaisilta ja kappale onkin varmaan tämän levyn Nummela. Mehevää poppia kertakaikkiaan. Iloinen lopetus, joka jättää koko levystä varsin hyvän mielen.

Mitä levystä sitten jäi käteen? Kela on selvästi tehnyt levyn eteen paljon duunia ja se näkyy. Suuria kuvioita oli Nummelan jälkeen selvä pettymys ja vaikka musiikin taso nousikin sitä seuraavalla levyllä ja sanoituksen taso sitä seuraavalla niin myyntimenestyksiä ne eivät olleet. Tuoreimmalla levyllä yhdistyvät nämä kaikki. Koukuttavat melodiat, hyvät sanat ja oikea tekemisen meininki. Toimii! Viisi tähteä.

Biisilistaus:

  1. Maitohapoilla
  2. Levoton tyttö
  3. Kaatua kuin puu
  4. Miten sydämet toimii?
  5. Superkuu
  6. Levyhylly pelastaa
  7. Kevät tulee
  8. Ilman sua
  9. Palava silta
  10. Parasta aikaa

Tilaa nyt e-villestä, saat yhden tuotteen ilmaiseksi!

Asiaa makkarasta Ruonansuun tapaan

Huumorimusiikki on semmoinen laji, mitä ei pahemmin musiikkilehdissä tai arvosteluissa näy. Tämä puute on syytä paikata. Yleisradion hylkäämä Jope Ruonansuu, Kemin kaupungin lahja suomalaiskansalliselle huumorintajulle, julkaisi 9. päivä marraskuuta veljensä Sepon kanssa albumin, joka on järjestysnumeroltaan jo 22. Se otetaan nyt arvosteluun, koska eipä sitä kukaan muukaan arvostele.

Maistuis varmaan

Maistuis varmaan sullekin?

Kansikuva on erittäin ovelasti tehty ja sen takana onkin Mr. Lordi Tomi Putaansuu. Snellmanin lihapakettia jäljittelevä kuva onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä järkyttävän nolo, että todella oivaltava. Ruonansuun veljesten naamasta tulee jostain syystä mieleen islantilainen perinneruoka Hákarl, mutta se ei välttämättä ole mikään iso miinus. Mielenkiintoisesta kannesta onkin hyvä siirtyä kuuntelemaan itse levyä, joka viimeistään ratkaisee sen, ovatko ”oikeat” musiikkijournalistit vain elitistejä, jotka eivät hyvän päälle ymmärrä vai onko arvostelujen puutteelle jotain oikeitakin syitä.

Levy alkaa Kaija Koo -uudelleensanoituksella, jossa Jopen kanssa duetoi myös vaimonsa Mari. Sanoitukseltaan ajankohtainen Kuka keksi karppauksen on ideana hyvä ja sisältää muutamia pieniä oivalluksia, mutta välillä riimit kuulostaa vain siltä että ne on riimitelty siihen ihan riimien vuoksi. Ei vahva avaus.

Toinen, kolmas ja neljäs biisi kuulostavat aivan Ruonansuun alkupään tuotannolta ollen jokainen alle kahden minuutin rykäisyjä. Lännen Sukari kertoo (luonnollisesti) Masku-miljonääri Toivosta sekä muista Kehittyvien maakuntien Suomen edustajista. Kommarit, porvarit, demarit ja kepu on puolestaan uudelleensanoitettua Irwiniä. Erittäin helposti unohdettava biisi. Puolustusvoimat ohi on on levyn lyhyin biisi, kestoa vain reilu minuutti, jonka aikana mainitaa ”alokas Wallin” sekä NATO. Jope on liikkeellä kantaaottavalla asenteella.

Viides biisi, Sauli, jatkaa tätä kantaaottavaa linjaa ja onkin huumorimuusikon totuttuun linjaan nähden yllättävän puhutteleva ja kantaaottava. Näitä vakavampia biisejähän Jopella on tapana tehdä yksi levyä kohden. Tyylilajiltaan kappale se on jatsia ja kertoo syrjäytyneistä ja syrjäytymisestä. Nimensä se on saanut tuoreelta presidentiltämme. Hieno kappale, todella.

Kuudentena levyltä löytyy Reetu. Nimi kertoo paljon. Frederikistähän tässä lauletaan. Biisi ei ole lainatavaraa vaan Jopen itsensä säveltämä, kuten edellinenkin. Kappaleessa mainitaan varmaan parisenkymmentä Frederikin biisiä nimeltä ja löytyypä kertosäkeestäkin tuttu ”huh hah” -äännähdys. Melodia on voisi olla mikä vain suomi-iskelmä. Nerokas biisi, kova päässäsointipotentiaali. Tämä toimii.

Vanhan Taunuksen tarina puolestaan lainaa ilmeisesti Reijo Taipaleen kappaletta Satu rakkauden. Tällä kertaa lauletaan vaan Kristuksen serkun vanhasta Ford Taunuksesta. Muitakin raamatullisia viittauksia kappaleesta löytyy ja imelästä rakkausbiisistä onkin saatu muutettua täysin omanlaisensa juttu. Ehdottomasti levyn parhaita uudissanoituksia.

Parhaan jälkeen onkin hyvä siirtyä huonoimpaan. Raskautta vaan jatkaa levyn ruokateemaa ja lainaa melodian Bablolta. Mitään muuta biisistä ei sitten voikaan sanoa. En vain syystä taikka toisesta pitänyt. Yhdeksännestä biisistä, Sviit sili hanista sen sijaan pidin. Kappale on laulettu ”englanniksi” ja tehty todella Hurriganesin tyyliin. Mukava rokkipläjäys, kerrassaan.

Kymmenes biisi, Vanha palvikinkku puolestaan on omalaatuinen ja ruokateemaan vahvasti liittyvä versiointi Vanhasta holvikirkosta. Sanat on oivaltavat eikä riimittely kuulosta väkinäiseltä. Levyn parempaa antia myöskin.

Yhdestoista raita jatkaa ajankohtaisilla aiheilla. Sähkötupakka on melodiansa puolesta lainaus Eppu Normaalin hitistä Kitara, taivas ja tähdet. Riimeissä on menty välillä helpoimman kautta, mutta ei se tahtia haittaa. Jännänä yksityiskohtana pitää mainita, että biisin edetessä pidemmälle, tampereen murre tulee entistä voimakkaammin mukaan lauluun.

Toiseksi viimeisenä biisinä on taas aika ysärin oloinen Dingo-uudissanoitus, Reijo Salmisen tyttö. Biisi on tosi lyhyt rykäisy ja tuntuu vähän filleriltä ennen viimeistä biisiä, jossa lauletaan taas makkarasta. Veijo Votkin kuulosti heti tutulta, mutta en saanut päähäni, että mikä biisi siellä taustalla kummittelee kun Wikipediakaan ei sitä tietänyt kertoa. Sitten tajusin, että Jonesin Tomppaahan tässä ajetaan takaa. Sex Bomb on selkeästi ollut, jos ei melodian lähteenä niin ainakin selkeänä esikuvana. Tällä kertaa viimeinen biisi ei kuulostanut viimeiseltä biisiltä.

Mitä levystä jäi käteen sitten? Ruonansuu yrittää selvästi jotain juurilleenpaluuta, sillä uudelleensanoitettua iskelmää oli tällä kertaa paljon. Levyn parasta antia olivat kuitenkin Jopen itsensä säveltämät biisit, sillä uudelleen sanoittamisessa pitää ottaa huomioon vähän liian monia asioita. Levynä tämä oli vain ”ihan kiva”. Kaksi tähteä.

Biisilistaus:

  1. Kuka keksi karppauksen
  2. Lännen Sukari
  3. Kommarit, porvarit, demarit ja kepu
  4. Puolustusvoimat ohi on
  5. Sauli
  6. Reetu
  7. Vanhan Taunuksen tarina
  8. Raskautta vaan
  9. Sviit sili hani
  10. Vanha palvikinkku
  11. Sähkötupakka
  12. Reijo Salmisen tyttö
  13. Veijo Votkin

Hanki kaikki tarvittavat elektroniikkatuotteet! Kysy loistavia tarjouksia!

Hurmetta ja päänsärkyä

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Pienellä paikkakunnalla kuunnellaan iskelmää. Siksi minulta vetikin pari päivää sitten maton alta tieto siitä, että bosnialaisella käännösiskelmällä iskelmätaivaan isoimmaksi tähdeksi noussut Janne Hurme on vaihtanut puvuntakin nahkatakkiin ja tekee nykyään lähinnä Hard Rockia yhtyeensä Human Templen kanssa ja on vieläpä julkaissut tämän vuoden helmikuussa kolmannen albuminsa. Pakkohan se on arvosteluun ottaa. Nyt ollaan puolitiessä päänsärkyyn kun levylautaselle asettuu Halfway to Heartache.

Kansikuva on tyylikäs

Kansikuva edustaa valitettavasti levyn parasta antia

Kansikuva herättää luottamuksen siitä, että nyt ei todellakaan olla missään klassisissa iskelmäfiiliksessä, vaan ollaan todellakin tekemässä ASENTEELLISTA rock-albumia. Värimaailma näyttää hyvältä ja kannessa riittää muutenkin töllisteltävää. Lisäksi amerikanraudat sopivat levyjen kansiin kuin viina keikkapaikkojen takahuoneisiin, kysykää vaikka Remu Aaltoselta. Väittäisin tätä jopa tämän yhdeksi tämän vuoden hienoimmista kotimaisista kansista. Tästä on hyvä lähteä kuuntelemaan itse albumia.

Levyn ensimmäinen kappale, I Will Follow alkaa vahvasti sireenin ulvonnalla ja raskaalla, kasarihenkisellä kitaralla nopeatempoisesti ollen kuitenkaan yllättämättä mitenkään muuten kuin siten, että Hurmetta ei välttämättä suomalaiseksi ensimmäisenä mieltäisi. Koskettimet kuulostaa hyvältä ja biisi on erittäin perusvarmaa. Alun sireeni ja lopun sydänmonitori tekee biisistä hyvin omanlaisensa kokonaisuuden.

Toinen biisi, Bleeding Through on levyn yleisönsytyttäjäkappale. Jykevä, joskin aika mitäänsanomaton biisi, joka jatkuu jouhevasti kolmannessa kappaleessa Like a Beat of a Heart. Kolmosbiisissä on synkänpuoleiset sanat ja rauhallinen, mutta silti nopea alku. Selkeästi singleksi suunniteltu kappale. Kitarariffi on maukas ja jalka taputtaa huomaamatta mukana tahtia.

Our World Our Time löytyy levyltä neljäntenä. Se on hempeilybiisi, joka sisältää ilmavaa kitraraa ja aluksi korkealta soitettuja koskettimia. On melkein jo liian aikuisrokkia. Kokonaisuus silti kasvaa kokoajan isommaksi ja kappaleessa on levyn tähän mennessä paras kitarasoolo.

Viidentenä on kappale nimeltä Almost There. Alun kitarariffi toi mieleen HIMin ja kappale muuten on sellainen nopea rykäisy, joka luultavasti toimii keikoilla yleisön huudattajana. Syntetisaattorilla ei kikkailla, vaan sitä käytetään laskelmoidusti tunnelmanluojana oikeissa kohdissa ja biisi vaihtuu huomaamatta seuraavaan eli Run Awayhyn. Se noudattaa samaa kaavaa kuin edellisetkin, vaikka onkin tähän mennessä yksi levyn raskaimmista biiseistä.

Fleetwood Mac -cover Little Lies on alkuperäiselle uskollisesti levyn synapitoisin veto. Laululla on iso osuus ja kitara vaan komppaa taustalla. Aika täytebiisin oloinen kappale, josta siirrytään nopeampaan biisiin aika nopeasti. Because of You on yksi levyn vahvimmista biiseistä. Tukeva basso ja kitarasoolon tilalla modulaatio on biisissä koukkuna.

Sen jälkeen mennään vielä vähän nopeampaan biisiin kun raskasta kitaraa ja raskasta hengitystä sisältävä Misery alkaa. Miseryssä taas on koukkuna kosketinsoolo ja sitten voidaankin jo rauhoittua seuraavan biisin parissa. Some Things are Never Long Time Ago alkaa vahvasti ja raskaasti hyvin Nightwish-henkisesti. Kertsi toimii, koskettimet kuuluu ja biisi on muutenkin hyvin mukanalaulettava. Tilutustakin löytyy. Yksi toimivimmista vedoista levyllä.

Viimeinen biisi, She Talks To Angels on yleissävyltään surullinen ja aika klassinen päätös levylle. Pimeässä salissa sytkärin valossa soiva kappale, ehdottomasti. Siirappinen, mutta silti vahva ja toimiva balladi, joka ei jätä pahaa makua suuhun levystä.

Arvostelun lyhyys kertoo levystä kaiken olennaisen. Tämä oli todella tasapaksu ja mitäänsanomaton levy, joka ei herätä juuri minkäänlaisia tunteita. Huono levy tämä ei missään nimessä ollut, mutta biisit olivat vähän turhan ennustettavia. Paria mainittua poikkeusta lukuunottamatta biisien kaava oli säkeistö, kertosäe, säkeistö, kertosäe, kitarasoolo, c-osa, kertosäe. Sitä kaavaa olisin mielelläni nähnyt rikottavan. Kahta tähteä enempää en voi antaa, sillä noista muutamasta levyn helmestä näkee, että paukkuja olisi ollut enempäänkin.

Biisilistaus:

  1. I Will Follow
  2. Bleeding Through
  3. Like a Beat of a Heart
  4. Our World Our Time
  5. Almost There
  6. Run Away
  7. Little Lies
  8. Because of You
  9. Misery
  10. Some Things are Never Long Time Ago
  11. She Talks to Angels

Hanki kaikki tarvittavat elektroniikkatuotteet! Kysy loistavia tarjouksia!

Kuin neitsyt

80-luvulla tehtiin paljon hyvää poppia. Se on fakta, joka vaan täytyy jokaisen hyväksyä. Marraskuun 14. päivä vuonna 1984 toi silmiemme eteen tämänkertaisen ”klassikkolevyn” kun poptähti Madonnalta tuli sopivasti joulumarkkinoille toinen studiolevy Like a Virgin.

Levyn kansi on ruskea

Kohukuva – Madonna ei esiintynyt paljastavassa asussa

Kansikuvassa haetaan klassista glamouria ja seksisymbolihenkeä, vaikka 80-luvun isoin seksisymboli olikin Samantha Fox. Onhan Madonnan tukkamuoti näin nykymittapuuta käyttäen melko häiritsevän kasari, mutta nyky-Madonnaan verrattunahan tuo parempia aikoja edustaa, sillä hänellä on nykyään tapana esiintyä häiritsevän riettaissa rytkyissä. Lähestyt kuuttakymppiä, joten jättäisit nyt vaan nyt ne pornoasut makuuhuoneeseen tai vaikka Rihannan käytettäviksi, jookos? Mutta nyt tosiaan musiikkia ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Lempinimensäkin levyn avausraidasta Material Girl saanut Madonna avaa levyn vahvasti. Hyvää jumputusta ja oikein ilmavaa pop-musiikkia mukavankuuloisilla syntetisaattoreilla. Kappale kuulostaa hitiltä, mutta näin 26 vuotta myöhemmin ajan patina kuuluu kappaleesta hiukan, mutta se ei ole missään nimessä mikään huono.

Kakkosbiisi Angel puolestaan alkaa kammottavalla naurulla, vaikka nimensä perusteella voisi kuvitella sen olevan jotain surullista niin sitä se ei välttämättä aivan täysillä ole, vaan se on pikemminkin jotain musiikkia, jonka voisi kuvitella johonkin toimintaelokuvaan kruisailumusiikiksi kohti auringonlaskua.

Kolmantena soi levyn nimikkobiisi Like a Virgin. Madonna laulaa aika korkealta rennoissa tunnelmissa. Artistin uran ensimmäiseksi ykkössinkuksi erittäin sopiva veto. Bassosyntikka varsinkin toimii tässä erinomaisesti ja onhan tässä paljon muitakin syntikoita mukana, mutta ne tuovat kappaleeseen vain pikantin lisän, joten synapopista ei voida puhua.

Over And Over on levyn unohdettu helmi. Erittäin tanssittava ja nopea biisi, joka saa hakemaan silmien eteen Ray-Baneja. Hienot syntikkasekvenssit ja suorastaan ikonisen kasarit rummut pitävät huolta, että tunnelma säilyy alusta loppuun. Tälle biisille olisi toivonut paljon isompaakin julkisuutta, mutta eihän levyn jokainen kappale voi radiosoittoa saada.

Viides biisi Love Don’t Live Here Anymore on nimensäkin puolesta surullinen biisi. Tukevaa bassosynaa, akustista kitaraa ja jousia. Erittäin pelkistettyä synkistelyä. Rummutkin tulevat mukaan vasta vähän ennen kahta minuuttia. Varmasti 80-luvun angstiteinit on tämän kappaleen tahdissa synkistellyt, minkä nyt kokaiiniorgioiltaan ehtivät.

Kuudentena biisinä levyltä löytyvä Dress You Up on myös yksi niistä kappaleista, joista olisi pitänyt tulla ehdottomasti isompia hittejä. Kyllähän sitä yritettiin, mutta ei ihan sinkkulistan kärkipaikkoja koputeltu. Kitaralla ei tässä biisissä isommin kikkailla, vaan se tuntuu pikemminkin yhdeltä rytmi-instrumentilta muiden joukossa. Biisinä hyvä, mutta melkein jopa häiritsevän kasari.

Shoo-Bee-Doo on Madonnan itsensä kirjoittama levyn pisin biisi. Rentoa ja hyvää taustamusaa, josta ei tule piha mieli. Äänimaailmaltaan se on kenties vähän liiankin siirappinen, johtuen loppupuolella kehiin astuvista saksofoneista. Olisi ollut hyvä levyn viimeinen raita, ehdottomasti.

Levyn toiseksi viimeinen kappale, Pretender on todella sähköisen ja varmaan aikanaan todella modernin kuuloinen pläjäys. Ei ole äänimaailman perusteella edes kovin kaukana hip hopista. Tämän levyn äänityksissä tuntuu, että studioon on raahattu mahdollisimman paljon pörisevää laitteistoa, että saadaan mahdollisimman nykyaikaista musiikkia aikaan. Kappale junnaa vähän paikallaan, mutta ei missään nimessä ole huono.

Levyn päätösbiisi, Stay on todella energinen, mutta samalla semihempeä ja tukevan kuuloinen jytäbiisi. Scat-henkinen taustalaulu kappaleen lopussa tulee vähän puun takaa, mutta sopii levyn henkeen erinomaisesti. Tämän jälkeen tekisi mieli pyöräyttää levy uusiksi soittimessa. Oikein hyvä.

Mitä tästä voi enää sanoa? Ehdottomasti klassikkolevy, joka on kestänyt aikaa suorastaan häiritsevän hyvin. Tähän aikaan pop-musiikki oli jotain muutakin kuin vain yksittäisten sanojen tai tavujen toistamista tai muokattuja lauluääniä. Kuunnelkaa mieluummin tätä jos haluatte hyvää pop-musiikkia. Neljä tähteä.

Biisilistaus:

  1. Material Girl
  2. Angel
  3. Like a Virgin
  4. Over And Over
  5. Love Don’t Live Here Anymore
  6. Dress You Up
  7. Shoo-Bee-Doo
  8. Pretender
  9. Stay

Tieteen Kuvalehti 2 numeroa + energiamittari vain 5,90€ – Tilaa tästä!

Suuntana kaaos

Lokakuun ensimmäinen päivä kuluvaa vuotta oli ilon päivä niin Jyrki Kataiselle kuin monelle muullekin englantilaisen vaihtoehtorockin ystävälle kun Muse julkaisi jo kuudennen studioalbuminsa The 2nd Law, jonka nimi tulee termodynamiikan toisesta laista, jonka yksi kohta kuuluu ”kaikki ajautuu järjestyksestä kaaokseen”. Lähdetäänpä tutkimaan, pyöriikö levylautasella nyt kaaosta vai järjestystä siis!

tokaa lakia

Hermoimpulssien leikistä ja neonväreistä on hyvät kansikuvat tehty

Ulkomusiikillisista seikoista pitää vielä totuttuun tapaan vähän vilkaista, minkälaista kansikuvaa meille on tänään tarjolla. Kansikuva on erittäin hieno ja omalla tavallaan jopa futuristisen psykedeelinen ja kuvastaa impulssien liikkeitä aivoissa, vaikka näyttääkin mielestäni enemmän joltain meduusalta. Erottuva, hyvännäköinen ja persoonallinen kansi sopii hyvin yhtyeen imagoon.

Levyn avaa aika synkänpuoleisella riffillä varustettu ja taas kerran tosi isoja 007-viboja sisältävä Supremacy, joka yrittää ainakin kuulostaa todella eeppiseltä, mutta on loppujen lopuksi vain aika paikallaanjunnaava ja melankolinen veto, joka ei välttämättä loppulevyn osalta hyviä lupaa.

Kakkosbiisinä meillä onki sitten levyn toka sinkku, Madness, joka onkin edellistä kappaletta parempi veto. Hyvin vahvaa perus-musea tanakoilla konemusiikkisyntikoilla ja rennon letkeällä äänimaailmalla, joka herää kappaleen edetessä jatkuvasti enemmän ja enemmän eloon. Queen-henkinen laulanta onkin Muselle jo pienimuotoinen tavaramerkki ja tästä kappaleesta sitä löytyy. Tämän voisi kuvitella soivan melko pienellä jossain pubissa. Hyvää taustamusaa.

Kolmantena biisinä onkin sitten Panic Station, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin sen ainoa tarkoitus olisi olla biisi, jolla lämmitetään yleisöä stadionkeikoilla, jollainen on Helsinkiinkin tulossa 10. päivä kuluvaa kuuta sekä ensi vuoden vuoden heinäkuussa. Ruotsiin yhtye ei syystä tai toisesta mene, ja se jos mikä lämmittää mieltä. Kappale itsessään kuulostaa vähän Queenin Another One Bites the Dustilta, joten se ei missään nimessä huono ole ja levy on parantunut koko ajan kappaleiden edetessä.

Neljäs biisi, Prelude, on pelkkä minuutin mittainen jousia ja pianoa sisältävä pohjustus seuraavalle biisille, joka on nimeltään Survival. Survival tehtiin Lontoon olympialaisten tunnusbiisiksi, mutta valitettavasti kappale ei itsessään hengi mitään suurta urheilujuhlan tuntua ja levyn ensisinkuksi vähän heikohko valinta. Kappale on jatsahtava ja oopperahenkinen, joka kuitenkin rikkoontuu puolentoista minuutin kohdalla särökitaroilla. Hyvä, että rikkoontui, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että kappale ei mikään hitti mielestäni ole, anteeksi vain Bellamy ja kumppanit.

Kuudes kappale, Follow Me edustaakin sitten levyn parasta antia. Se alkaa viikinkimetallin kuuloisesti, mutta sitten sekvensseri lähtee huutamaan ja tuloksena onkin vähän Pendulumilta tai The Chemical Brothersilta kuulostavaa konemusiikkia. Helsingin keikkapäivänä julkaistava kolmossinkku, jossa on oikeasti radiosoittopotentiaalia. Jos koko levy olisi tällaista, tuleva arvosana olisi luultavasti korkeampi.

Seitsemäs biisi, Animals taas tuo kitaroiden osalta aluksi mieleen Red Hot Chili Peppersin ja myöhemmin Pink Floydin Shine on You Crazy Diamondin ollen siis levyn aiempia biisejä kevyempi ja ”ilmavampi”. Kappaleen c-osassa on raskaampi kitara läsnä ja ilmeisesti jotain mellakka-sampleja. Ei missään nimessä huono kappale.

Eläinten jälkeen ollaankin tutkimusmatkalla kun vuoron saa Explorers, joka äänimaailman perusteella voisi sopia jopa kehtolauluksi. Myöskin pubin taustamusaksi sopiva jammailubiisi, joka muistuttaa rakenteeltaan ja ääniltään Radioheadin kappaletta No Surprises. Helposti unohtuva, vaan ei missään nimessä huono.

Yhdeksäs kappale Big Freeze on selkeää perustason Musea. Ilmavan kuuloinen ralli, josta ei tule paha mieli. Kappale kuulostaa juuri sellaiselta, mitä voisi soittaa viimeisenä ennen encorea. Vähän yksitoikkoinen kappale, jolla on suurehko päässäsointipotentiaali.

Kymmenennessä kappaleessa yhtyeen basisti Chris Wolstenholme on ottanut parin biisin ajaksi sekä kirjoitusvastuun että laulamisvastuun ja laulaa alkoholisminvastaisesta taistelustaan kertovan biisin Save Me. Wolstenholmen ääni eroaa Bellamyn kirkumisesta positiivisella tavalla ja tuntuu olevan yksi instrumentti muiden joukossa. Kitaraa on luultavasti hieman kaiutettu ja rumpukomppi on vähän erikoinen.

Seuraavassa kappaleessa alkoholismiteema jatkuu kun vuoron saa Liquid State, joka on niin ikään Wolstenholmen laulama. Paljon edellistä kappaletta raskaampi ja yksi levyn kohokohdista. Konstailematon ja koruton kappale, josta tulee mieleen vain se, että miksi Chris ei laula useammin, sillä hänellä on todella hyvä ääni.

Levyn kaksi viimeistä biisiä muodostavat omanlaisensa jatkumon, jonka avaa dubstep-henkinen raita nimeltä The 2nd Law: Unsustainable. Alkutahtien perusteella ajattelin, että tässä meillä on oikein messevä klassisen musiikin suuntaan nyökkäävä eeppinen kappale, mutta sitten tuleekin jonkun tiedenaisen puhetta samplena ja mennään ihan dubstepin suuntaan. Jos vaikutteet pitää jostain valita, miksi ottaa lähteeksi Skrillex, en vaan ymmärrä. Levyn isoin pettymys.

Viimeinen biisi The 2nd Law: Isolated System, kuulostaa viimeiseltä biisiltä. Se on instrumentaali ja sisältää samoja tiedenais-sampleja kuin edellinen biisi. Periaatteessa tämä olisi toiminut myös levyn ensimmäisenä biisinä, koska tämä saa janoamaan lisää Musea. Parempi kuin edellinen biisi, selvästi.

Kokonaisuutena albumille en kahta tähteä enempää voi antaa, koska kyseessä kuitenkin on ihan mielettömän epätasainen kokonaisuus, jossa on vain pari oikeasti hyvää biisiä, paljon keskitasoa ja pari ihan oikeasti huonoa biisiä. Yhtyeen tosifanit saa tästä varmaan paljon enemmän irti, mutta minä en vaan ensikuuntelulla saanut. Tämän levyn perusteella en Helsingin keikalle menisi, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Biisilistaus:

  1. Supremacy
  2. Madness
  3. Panic Station
  4. Prelude
  5. Survival
  6. Follow Me
  7. Animals
  8. Explorers
  9. Big Freeze
  10. Save Me
  11. Liquid State
  12. The 2nd Law: Unsustainable
  13. The 2nd Law: Isolated System

Tilaa nyt Katso, Suomen laajin TV-lehti.
12 numeroa vain 16,90 ja tilaajalahjana langattomat kuulokkeet!

Valoa Chisulle, joka pimeydessä vaeltaa

Chisu valaistuu kolmannen albuminsa bonusversion kannessa…

Latauskohun” kohteena vellova Chisu on julkaissut näemmä kuudes kesäkuuta tänä vuonna uusintaversion edellisenä vuotena ilmestyneestä albumistaan. Chisu (jonka muuten sekoitan aina Jenni Vartiaiseen jostain syystä) ei ole minulle mikään sydämenasia, joten en koskaan pöksyjäni ole kermannut, vaikka toimittajat radiossa erittäin usein häntä soittavatkin. Nyt siis arvostelussa on kolmella ekstraraidalla varustettu uutuuspainos Kun valaistun 2.0, joka ajan hengen mukaan julkaistiin myös vinyylinä.

Kansikuva on perustyylikkään toimiva ja kaunis, mutta artistin logosta tulee mieleen eräs losangelesilainen rock-yhtye, jonka keulahahmolla on ihan yhtä paljon mystiikkaa hehkuva lauluääni kuin Chisulla itsellään. Vaikka onhan noita pätkittäisillä fontilla kirjoitettuja logoja nähty muuallakin, mutta tämmöinen mielikuva ainakin itselleni tuli, en muista tiedä.

…ja Doorsin jätkät tahtovat ekalla levyllään sytyttää tulen

Mutta eiköhän heitetä ulkomusiikilliset seikat nurkkaan ja siirrytä itse levyn arvosteluun. Levy alkaa erittäin pinkfloydimaisesti kappaleella Minä ja mun pää. Alku on rauhallinen, mutta minuutin kohdalla mennäänkin jo paljon nopeammaksi. Synkät sanat kivan popin ja Chisun nätin äänen kanssa saavat aikaan jännän tunnelman. Levyn avausraitana todella toimiva veto.

Toisessa biisissä mennäänkin jo radiohittien ihmeelliseen maailmaan kun vuoron saa Sabotage. Jousien ja pianon säestämänä mennään taas aika synkillä vesillä, mutta synkät vedethän on suomalaiselle musiikille tuttua seutua. Rumpukomppi ”polkeva” ja sopii hyvin kappaleen yleiseen tunnelmaan ja c-osa on sooloilevan kansanmusiikkihenkinen mäiskäys. Voiko kappale olla huono, jos siinä lauletaan Mä tiesin, että enkelit on kieroja kuin rinkelit ja Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää? Varmaan voi, mutta ainakin tässä tapauksessa se kuulosti hyvältä.

Kolmas biisi onkin sitten THE radiohitti eli Kohtalon oma, joka ainakin omalla kohdallani on kärsinyt vähän turhan paljon juurikin siitä radiosoitosta. Sadisti-Chisu haaveilee sormien katkomisesta tässä erittäin syntikkavetoisessa ja nopeasti käynnistyvässä kappaleessa. On tämä ihan syystä saanut sitä soittoaikaa radioaalloilla. Hittibiisin jälkeen onkin sitten hyvä rauhoittua illan viimeiseltä hitaalta kuulostavan Ennustuksen parissa. Rauhallista kitaraa ja unenomaista laulantaa löytyy, mutta biisi on verrattaen aika tylsä. Ehkä tällekin joku paikka on, mutta se ei mielestäni ollut ihan tässä.

Viides kappale, Tie, tuo alkunsa puolesta mieleen lähinnä Unelmien sielunmessun teemabiisin, lähinnä jousien osalta, mutta se voi olla ihan tavoiteltu mielikuva. Kappale on tunnepitoinen ja vahva ja siinä on nykymusiikissa erittäin harvinainen kitarasoolo, joskin aika simppeli sellainen. Tosin eipä tähän kappaleeseen välttämättä olisi mitään monimutkaisempaa tarvittukaan.

Synkistelyn jälkeen onkin hyvä siirtyä hieman elämäniloisempiin tunnelmiin ja suoraan Veneretkelle. Kappale tuntuu heikosti mieleenjäävältä ja ehkä vähän välipalalta ennen seuraavaa masennuskappaletta. Onkohan kalat koskaan surullisii? kuuluu ehdottomasti levyn parhaimpiin pohdintoihin. Veneretken jälkeen on taas syytä palata masentavaan arkitodellisuuteen, kun kappaleen nimenä on Kriisit. Vai onko? Ei. Todella hilpeä ja reggae-vaikutteinen ralli ikääntymisen ongelmista vie meitä kohti kuolemaa erittäin positiivisin mielin ja jättää hyvän maun suuhun.

Nimensä puolesta kahdeksas kappale Jos on valmis, ei sitä tartte kysyykään kuulostaa hieman Lauri Tähkältä, mutta pitää sisällään pohjalaisen uhon sijasta kermaisen ja jatsahtavan ytimen. Alku on taas hyvin rento ja rauhallinen, mutta siihen ollaankin jo levyn aikana ehditty tottua. Miellyttävää kuunneltavaa ennen alkuperäisen levyn lopetuskappaletta eli Vanhaa jo nuorena. Alku on taas vähän hitaahko ja koko kappale tuo mieleen lähinnä jonkun leffan tai pelin geneerisen taustamusan, mutta varmasti alkuperäisessä tarkoituksessaan ajoi asiansa lopetustarkoituksessa oikein hyvin.

Kolmen bonusbiisin putken avaakin sitten MTV3:n draamasarja Helsingin herran tunnuskappale (ovat nykyään harvinaisia, tunnarit) Frankenstein. Tässä vaikutteet on selvät: Donna Summer ja I Feel Love. Koko ajan nopeutuva kappale, jonka rummut on esikuvaa myöten viimeisen päälle diskot. Ei hi-hatteja nykyään paljon pop-musiikissa kuulla vaan ne on korvattu epämääräisellä suhinalla. Ehkäpä levyn paras biisi.

Toiseksi viimeinen biisi Kolmas pyörä alkaa totuttuun tapaan aika rauhallisissa ja synkissä tunnelmissa tuoden mieleen lähinnä Bond-elokuvien tunnusbiisit. Taitaapa muuten olla radiohitti tämäkin, vähemmän kulunut vain kuin nuo aiemmat tapaukset. Aika mitäänsanomaton kappale, jossa tosin on hyvä äänimaailma vie meidät päätösbiisiin Kun valaistun. Taisivat levy-yhtiön jätkät tietää, että ekstrapainos tullaan tekemään kun nimikkobiisi jätettiin vasta sille! Keskinopeaa ja herkkää, joskin myöskin vähän mitäänsanomatonta. Oikein toimiva lopetuskappale varsin hienolle levylle.

Mitä tästä levystä sitten jäi käteen? Ainakin se, että  Chisu tykkää syntikoista, jousista ja hitaista introista. Radiohittien puhkisoinnin perusteella odotin korkeintaan kolmen tähden levyä, mutta kyllä tämä ainakin neljä tähteä ansaitsee. Ei ihme, että tämä on vuoden albumi vuosimallia 2011. Ostakaa, jos Chisun musiikista tykkäätte tai kuunnelkaa Spotifystä tai Youtubesta, kuten minä, mutta älkää erehtykö lataamaan tätä mestariteosta ainakaan Piratebaysta, tai voi käydä huonosti.

Biisilistaus:

  1. Minä ja mun pää
  2. Sabotage
  3. Kohtalon oma
  4. Ennustus
  5. Tie
  6. Veneretki
  7. Kriisit
  8. Jos on valmis, ei sitä tartte kysyykään
  9. Vanha jo nuorena
  10. Frankenstein
  11. Kolmas pyörä
  12. Kun valaistun

Oletko älykäs, muotitietoinen ja itsenäinen nainen? Elle on lehti Sinulle.
5 numeroa vain 19,90 ja tilaajalahjana mineraalimeikkisetti!

Kohtaamisia Kuun pimeällä puolella

Maaliskuussa 1973 hippiliike oli ollut kuopattuna jo puolen vuosikymmentä ja hippien suosima rock-musiikki oli ottanut asemansa arvostettuna taiteenmuotona eivätkä sitä enää paheksuneet kuin konservatiivit. Tekninen kehitys, rock-yhtyeiden saama kasvava studioaika ja yhteiskunnan tila saivat psykedeelisen rockin muuttumaan progressiiviseksi rockiksi. Pink Floyd julkaisi jokaisen audiofiilin lempilevyn, The Dark Side of the Moonin. Kahdeksannella studioalbumillaan yhtye osui napakymppiin. Vaikka kotimaassaan Iso-Britanniassa albumilistan kärkeä oltiin kolisteltu jo aiemminkin, tällä kertaa yhtyeen loistavuus ymmärrettiin myös rapakon takana. Siitä kertoo 741 listaviikkoa Billboard-listalla. Levy on myös tällä hetkellä kolmanneksi eniten myynyt koskaan. Että sikäli merkittävästä teoksesta on kyse. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, onhan kyseessä ehdottomasti yksi rock-historian kulmakivistä.

Dark Side of the Moon

Kansi on yksinkertaisesti kaunis

Levyn kansi on siitä erikoinen, että näki netissä minkä vaan prismaa (ei siis sitä markettia) esittävän kuvan, heti on joko kommenteissa tai kuvauksessa jotain Dark Side of the Mooniin viittaavaa. Upea levy ansaitsee upean kannen, ei sille mahda mitään. Hipgnosiksen suunnittelema kansikuva on simppeli, toimiva ja kaunis.

Levy alkaa erikoisella tavalla sydämenlyönnein ja kellon tikityksin. Tuoden koko ajan mukaan enemmän ja enemmän levyllä läsnä olevia efektejä. Kappaleena on Speak to Me. Heti ensitahdeista kuulee, että nyt ollaan tekemässä jotain suurta. Kappale kasvaa koko ajan suuremmaksi ja mahtavammaksi kunnes päättyy seuraavan kappaleen, Breathen alkutahteihin. Melkeinpä blues-henkinen kappale kehittyy hitaasti voimakkaaksi teokseksi, jota kuuntelee hyvin mielellään.

Breathe päättyikin sitten seuraavan kappaleen, On the Runin introon. On the Run on instrumentaalikappale, joka äänimaailman ja nimen perusteella kertoo eräästä levyn teemoista, kiireestä ja ahdistuksesta pörisevien syntetisaattoreiden voimin. Kappale päättyy taas epämääräiseen kohinaan, josta tietää, että seuraava biisi on alkamassa. Vuorossa on Time. Timessä päästään taas mukaan levyn alkuvaiheen hetkiin, sillä kappale alkaa kellon tikityksellä ja soinnilla. Muutaman ekan kerran ajan kellojen sointi aiheutti melkein biisin vaihtamisen, mutta sen kanssa on oppinut myöhemmin elämään. Levyn toisena singlenä julkaistu kappale on upeaa kuunneltavaa ja sanoma ajan kulkemisesta liian nopeaan on koskettava. Loistavaa!

Viidentenä kappaleena levyllä on The Great Gig in the Sky. Pianovoittoinen, kuolemasta kertova puoli-instrumentaali vierailevalla vokalistilla. Clare Torry hoitaa huutolaulannan. Häntä käytettiin rahallisesti hyväksi äänitysvaiheessa, eikä hän saanut kuin kolmenkymmenen taalan palkkion vaikuttavasta suorituksestaan. Myöhemmin jonkinlaiseen kompromissiin on päästy, mutta tyytyväisiä ei missään nimessä ole kukaan osapuoli. Paitsi kuuntelijat. Kappale sopii kuin nenä päähän Timen perään ja levyn A-puolen loppuun.

Levyn B-puolen avaakin sitten yksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista, rahan vallasta ja merkityksestä kertova albumin ensisingle Money. Introon sisältyy kassakoneiden kilinää ja erittäin vahva, tunnistettava ja äänestyksiä voittanut bassoriffi, joka onkin yksi syy, miksi kappale on niin tunnettu. Erittäin maukas raita.

Nopeatempoisen Moneyn jälkeen on hyvä rauhoittua levyn pisimmän ja ehkä rauhallisimman kappaleen tahtiin. Vuorossa on Us and Them, joka kertoo sodasta. Roger Waters pääsee taas purkamaan omia traumojaan isänsä kuolemasta sotakentillä erittäin kauniilla kappaleella, jossa ei tällä kertaa efekteillä mässäillä vaan nautitaan saksofonien sulosoinnuista. Ja siitä siirrytänkiin suoraan ilman taukoja seuraavaan kappaleeseen, instrumentaali Any Colour You Likeen. Syntikkavetoinen väliosa ennen levyn päätöskappaleita sopii osaansa kuin nenä päähän.

Periaatteessa toiseksi viimeisenä kappaleena soikin sitten hulluudesta kertova Brain Damage, joka muuten oli se syy minkä takia Pink Floydia lähdin alun perin kuuntelemaan. Se vaan iski. Kappale on aika rauhallinen ja se sisältää naurua ja muita efektejä. Jotkut laskevat seuraavan kappaleen, Eclipsen osaksi Brain Damagea (kutsuen kappaletta nimellä The Dark Side of the Moon), johtuen siitä, että ne soitetaan yleensä yhdessä putkessa ja homma jatkuu saumatta levyn päätökseen. Se kohta kun hulluudesta kertova Brain Damage vaihtuu kuolemasta kertovaan Eclipseen aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä ja levy päättyy kuten alkoikin, sydämenlyönteihin ja Abbey Roadin studion pihalle tehdyn haastattelun lausahdukseen There is no dark side of the Moon really… matter of fact it’s all dark.  eli suomeksi Oikeastaan ei ole olemassa kuun pimeää puolta… itse asiassa se on kaikki pimeää.

Vaikka levy pimeisiin tunnelmiin loppuikin, loppuarvosana on hyvinkin valoisa. Viisi tähteä. Kuunnelkaa.

Biisilistaus:

  1. Speak to Me
  2. Breathe
  3. On the Run
  4. Time
  5. The Great Gig in the Sky
  6. Money
  7. Us and Them
  8. Any Colour You Like
  9. Brain Damage
  10. Eclipse

Tilaa Koti ja keittiö -lehti tästä itsellesi edulliseen tarjoushintaan.
6 lehteä vain 21,90 ja tilaajalahjana espressokuppisetti!

Samuli Putron monttubileet

Lähes kaikkien vuosituhannen vaihteen suurten kotimaisten yhtyeiden nokkamiehet ovat uuden vuosikymmenen koittaessa pistäneet yhtyeensä telakalle ja siirtyneet muihin projekteihin. Zen Cafén entinen nokkamies Samuli Putro ei ole mikään poikkeus. 24. elokuuta julkaistunut kolmas sooloalbumi Tavalliset hautajaiset nousi heti ilmestyttyään Suomen virallisen albumilistan ykköseksi (vaikka mitä se nykyään merkkaa kun ykkösenä on ollut semmoisia suuruuksia kuin Crazy Frog ja Ella ja Aleksi).

Tavalliset hautajaiset

Kansikuva on aika konservatiivinen

Kansikuva ei kerro mitä on tulossa. Hassuihin hattuihin mieltynyt Putro poseeraa tyylilleen uskollisena epäselvää taustaa vasten synkeän näköisenä ja tuijottaa kaukaisuuteen. Fontti on aika siisti, se pitää sanoa.

Levyn ensitahdit antavat paljon selvemmän kuvan tulevasta. Arktiseen limboon käynnistyy raskaalla kitaralla. Kontrasti ensilevyyn on käsinkosketeltava. Putro on jättänyt taakseen klassisen miehen ja kitaran käsittävän asetelman ja koonnut taakseen yhtyeen. Kappale käsittelee nuoren ihmisen ahdistusta, sisältää ovelia riimejä ja on myös todella kantaaottava. Todella vahva avaus, joka tuo mieleen enemmänkin Zen Cafén kuin Putron oman soolotuotannon.

Toisena kappaleena levyltä löytyy pelkästään nimen perusteella positiivisia mielikuvia tarjoava Jäniksen vuosi. Aika mitäänsanomaton kappale, mutta ehdottomasti levylle sopiva. Ei myöskään mitään trubaduurimeininkiä vaan hilpeää poppia ei-välttämättä-niin-positiivisilla sanoilla. Viimeistään tässä vaiheessa voidaan huomata, että mies ja kitara on taaksejäänyttä elämää.

Kolmantena kappaleena on jokaisen naistoimittajan suosikkibiisi Olet puolisoni nyt. Olen melkein varma, että Putro on nimennyt kappaleen noin ihan vain sen takia, että saa kuulla radiosta kuinka juontajat toteavat ”Samuli Putro, olet puolisoni nyt”. Kappale itsessään on perus-putroa. Olen melko varma, että sama kappale on ollut jollain Zen Cafén levyllä eri sanoilla. Parisuhteet on aika perinteinen aihe missä tahansa rokkibiisissä ja Putrolla ne on enemmän sääntö kuin poikkeus. Samalla teemalla jatketaan myös neljännessä biisissä Nainen ei voi miestä pelastaa. Se on edellistä huomattavasti rokimpi, c-osassa on jännät koskettimet ja se kertoo aika selvästi miksi tytöt tykkää Samulista.

Viides biisi on Se täydellinen. Ainakin nimensä puolesta siis. Naisnäkökulmaa miesmarkkinoista, aika yllättävä idea, vaikkakin joskus aiemminkin käytetty. Taas syntikka pelastaa paljon ja herättää biisin eloon. Pistää miettimään, että mistä visio kappaleeseen on saatu. Kuudes biisi, Epätoivon esseet onkin tähän mennessä levyn paras. Se on vauhdikas, hyvällä äänimaisemilla ja sanoituksilla täytetty maaseutuhenkistä antiromantikkaa sisältävä kappale, jonka kuuntelee mieluusti uudestaankin.

Seitsemäntenä on vuorossa Kehon voimaa. Kappale on groovaavalla ja vähän James Bond -elokuvia muistuttavalla soundilla varustettu ja helposti unohtuva, mutta paikkansa levyllä se on lunastanut ilman mitään kysymyksiä. Sen jälkeen tuleekin levyn nimikkobiisi Tavalliset hautajaiset. Kappale on taas hyvin energinen rokkibiisi, jossa ydinkysymyksenä tuntuu olevan Pohjois-Suomi vs Etelä-Suomi. Vähän surkea tarina sanoituksiin sisältyy, mutta ei se biisin hyvyyttä haittaa, pikemminkin päin vastoin.

Levy lähenee loppuaan. Yhdeksäs kappale on Haloo haloo haloo. Taas ollaan rakkausteeman äärellä ei-niin-rokilla tavalla. Ehdottomasti sanoituksellisesti levyn onnistuneimpia kappaleita. Jousisoitinten soidessa taustalla kelaillaan ihmiskunnan hyvyyttä ja annetaan arvostusta yhteiskunnan pohjasakalle. Toimii!

Toiseksi viimeisenä raitana albumilta löytyy taas hyvin perinteiset sanat sisältävä Anna nyt. Perushuttua jännillä kasarisyntikoilla. Ei siitä muuta jäänyt mieleen. Viimeinen kappale albumilla on Nukkaa Pietarin, jossa on kaikkein selkeimmin erottuva tarina junamatkasta. Sopiva ja tuttu lopetus albumille.

Putron kolmas oli aivan itsensä kuuloinen albumi. Melkein pistää miettimään, että tuoko tämä tuore rock-energia lähitulevaisuudessa Zen Cafén jälleenyhdistymiskiertueen, koska Samuli näyttää löytäneen halun tehdä rokkia uudestaan. Perus-Putroa hyvillä sattumilla. Kolme tähteä.

Biisilistaus:

  1. Arktiseen Limboon
  2. Jäniksen vuosi
  3. Olet puolisoni nyt
  4. Nainen ei voi miestä pelastaa
  5. Se täydellinen
  6. Epätoivon esseet
  7. Kehon voimaa
  8. Tavalliset hautajaiset
  9. Haloo haloo haloo
  10. Anna nyt
  11. Nukkaa Pietarin

Tilaa Seiska hurjalla tarjouksella: 9,90€/kk ja tilaajalahjaksi radio!
Tilausjakso on 2 kuukautta.

Arttu Wiskarin ei-niin-uniikki maailma

Viime vuoden kesäkuussa massojen tietoisuuteen nousi uusi nouseva tähti, jonka musiikillinen tuotanto jakaa mielipiteitä. Toiset pitävät, toiset ei eikä välimuotoja ole. Entiseltä puukäsityönopettajaltani näyttävä Arttu Wiskari julkaisi esikoisalbuminsa nimeltä Arttu Wiskari.

suuria kuvioita

Kuin kaksi marjaa? Arttu Wiskarin ensimmäinen…

Jo kansikuvasta voi päätellä, mitä tuleman pitää. Kannessa Wiskari nojailee hieman vanhempaan automobiiliin ja poseeraa tummissa kamppeissa. Autot ovatkin levyllä hyvin läsnä. Laskujeni mukaan levyn yhdentoista (tai jos ensimmäinen biisi, Intro, jätetään huomiotta niin kymmenen) biisin joukkoon mahtuu neljä kappaletta, joissa mainitaan joku automerkki. Kuitenkaan mistään teema-albumista ei voi puhua, vaikka levyn kappaleissa onkin muutamia toistuvia teemoja. Autot, lapsuusmuistot ja kuolema.

Levyn avausraitana toimiva Intro antaa seitsemässä sekunnissa selvän kuvan levyn loppusisällöstä. Vesa-Matti Loiri esittelee yhtyeen, kuten Jörn Donner esitteli Leevi and the Leavingsin yli 30 vuotta aiemmin heidän debyyttialbumillaan. Halpaa plagiointia vai hieno tribuutti, sitä pitää kysyä tuottajalta. Toisena biisinä on sitten hyvin letkeillä rytmeillä varustettu, mutta helposti unohtuva Terveiset lattianraosta. Kappaleesta löytyy levyn ensimmäinen automaininta: Datsun. Kappaleen alku tuo omalla tavallaan mieleen Pepe Willbergin ikivihreän klassikon Aamu, mutta siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Kappale kun sattuu kertomaan parisuhdekriisistä ja Aamun tapauksessa siitä ei ollut tietoakaan. Kappaleen loppuun olikin sitten ”kätketty” biisin koukku. Scat-laulua aivan puun takaa.

Levyn kolmantena kappaleena onkin sitten kaikille Radio Novan kuuntelijoille tuttu Mökkitie. Yllättäen siltä kappaleelta löytyy levyn toinen automaininta: Sierra. Onhan se aivan jumalattoman imelä biisi, pakko myöntää. Vaikka se ei missään nimessä levyn parhaisiin biiseihin kuulu niin sanoituksia kuuntelemalla ymmärtää, miksi levy möi kultaa. Sotaveteraanien kunnioittaminen, autourheilu ja lapsuusmuistot, oli ne tekaistuja tai ei on hyvä tapa saada rispektiä haalarikansalta.

Mökkitien jälkeen jatkuu yhä sotaveteraaniteema, tällä kertaa hieman surullisemmalla ja liikuttavammalla tavalla. Tuntematon potilas on luultavasti levyn tunnetuin kappale ja ehdottomasti kappaleista levyn timanttisinta kärkeä. Introsta tulee todella voimakkaat Samuli Edelmann -vibat, tarkemmin sanottuna Kaikki tahtoo, mutta jos mielikuvasta pääsee yli, kappaleessa on erittäin suuri päässäsoimispotentiaali, eikä se ole välttämättä edes kovin huono korvamatovaihtoehto.

arttu wiskari

…ja Anssi Kelan toinen

Surullisen tarinan jälkeen siirrytäänkin sitten kevyempiin muisteloihin. Viidentenä raitana on vuorossa Sorateiden sankarit, ja kuten nimestäkin voi päätellä, vuorossa on levyn kolmas automaininta: Escort. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa esiintyy Kimi Räikkönen ja se onkin ainoa kiinnostava asia koko kappaleessa, jonka äänimaailma tuo jostain syystä mieleen Anssi Kelan, joskaan biisiä en osaa eritellä. Sorateiden jälkeen päästäänkin sitten levyn ehkäpä tylsimpään biisiin nimeltään Kaija. Kaija on jokseenkin irtonaisen oloinen balladi, joka on taas kerran aivan hämmentävän tutun kuuloinen. Kappaleesta tulee mieleen lähinnä minkä tahansa iskelmäbändin viimeinen kappale paikallisessa räkälässä ennen pilkkua. Ei millään tavalla mieleenjäävä, paitsi että urkusoundit on ihan jännät. Loppuosan puheosuus tuo etäisesti mieleen sekä Leevi and the Leavingsin Mitä kuuluu, Marja-Leenan että Baddingin Nuoren rakkauden. Ehkä vain hakemalla haen jotain yhtäläisyyksiä.

Seitsemäntenä biisinä levyltä löytyy jälleen kerran surullisen tarinan sisältävä Leikkiä vaan. Lapsuusmuistomaisemissa pyöritään ja Jari Kurri mainitaan. Jälleen kerran draaman ja muisteloiden kautta kosiskellaan työväestöä. Kappale on perinteinen hidas ja taas on kappaleeseen saatu ympättyä erittäin miellyttävät urkusoundit. Kappaleen äänimaailma on melko kasari ja se on oikein toimii. Esikuvaksi väittäisin tällä kertaa Katujen kuningatarta, mutta tällä kertaa esikuvan löytäminen on vähän haastavampaa. Ehdottomasti levyn kirkkaampaa antia.

Sen jälkeen siirrytäänkin vähän nopeampaan kappaleeseen. Rautakauppias on kappaleena mitä luultavimmin Wiskarille melko henkilökohtainen, koska hän on töissä rautakaupassa. Komppi on yhtä aikaa sekä Leevi and the Leavingsia että Juha Vainiota. Syntikat loistaa tässäkin ja kappaletta kuunnellessa jalka rupeaa mystisesti väpättämään. Ei välttämättä sellainen biisi, mitä Radio Nova voisi soittaa, koska on huomattavasti iskelmämäisempi kuin moni muu kappale levyltä, mutta hyvä biisi silti.

Levy lähenee loppuaan. Jarin mummo kertoo taas melko synkeän tarinan ja taas kappaleen kertojahenkilön joku ystävä on kuollut. Tällä kertaa otsikossa nimeltä mainittu Jari. (Kuka se muuten on? Se mainittiin jossain aiemmassakin biisissä.) Todella hempeää ja surullista, ei voi muuta sanoa. Ennen levyn päätösraitaa päästään tutustumaan Suihkuverhorengasedustaja Erkki Mäkisen sielunelämään. Kappale sisältää Sisun (siis pastillin, ei auton) ja Mennenin tuotesijoittelua ja riimeissä on vähän menty sieltä missä aita on matalin. Myös neljäs automaininta saatiin: Mersu. Biisin nimi ja äänimaailma tuo mieleen taas kerran Junnun ja Göstan maalailemat maisemat, mutta se ei ole välttämättä mikään miinus. Ja vaikka riimeissä mentiinkin helpoimman kautta, kappaleessa on taas pari ovelaa syntetisaattorikikkaa.

Levyn lopetuskappale Torstai on kuin suoraan Loirin akustisilta örinälevyiltä. Kappale on täynnä karaokebaarimaista tunnelmaa, laskuhumalaa ja suomalaista angstia. Sopiva päätöskappale levylle, vaikka alle kolmekymppinen jätkä ei kovin uskottavasti vanhan miehen ongelmista voikaan laulaa.

Mitä levystä sitten jäi käteen? Vaikka arvostelusta vähän nihkeän kuvan saakin, levy oli ehdottomasti parempi kuin annoin ymmärtää. Sopii taustamusiikiksi saunailtoihin tai kevyeksi kuunteluksi paremman puutteessa. Arttu ei välttämättä esikuviensa mittainen ole, mutta levy antaa hyvää lupausta tulevasta. Kaksi tähteä.

Biisilistaus:

  1. Intro
  2. Terveiset lattianraosta
  3. Mökkitie
  4. Tuntematon potilas
  5. Sorateiden sankarit
  6. Kaija
  7. Leikkiä vaan
  8. Rautakauppias
  9. Jarin mummo
  10. Suihkuverhorengasedustaja Erkki Mäkinen
  11. Torstai

Tilaa Aku Ankka nyt todella edullisesti!
Saat kaupan päälle kahden kuukauden lehdet.

Beatlesin ylistys el es deelle

John Lennon

Hippien inspiraatio ja konservatiivien paheksunnan kohde

Vuonna 1967 asiat oli eri tavalla kuin nykyään, ei ollut eurokriisiä eikä dubsteppiä. Suomessa Kekkonen hiihti ja Kekkonen kalasti, mutta Brittein saarilla ei kuitenkaan tiedetty mitään Kekkosesta vaan siellä rock-musiikkiin tuli jatkuvasti uusia innovaatioita niin tekniikan kehityksen kuin päihteidenkin ansiosta. Kesäkuun ensimmäisen päivän jälkeen mikään musiikissa ei ollut kuten ennen. Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band julkaistiin.

1960-luvun puolivälin jälkeen jokainen rokkibändi halusi tehdä maailmaa mullistavan levyn ja kerta toisensa jälkeen yhtyeet ylittivät toistensa saavutukset The Beach Boys oli nostanut edellisen kerran rimaa Good Vibrations -singlellään ja tekeillä oli seuraaja-albumi Pet Sounds -LP:lle. Siitä piti tulla siisteintä ikinä. Yhtyeen keulahahmo Brian Wilson kärsi masennuksesta ja päihdeongelmista ja siitä syystä levy pantiin jäihin. Kun olisi pitänyt ryhtyä äänittämään, Wilson kuuli Sgt. Pepperin ja totesi että peli on menetetty, tässä on maailman paras levy.

Oliko Wilson sitten oikeassa? Lyhyt vastaus: Oli. Mikä Sgt. Pepperistä sitten tekee sitten niin hienon? Sen äänimaailma oli silloin täysin uniikki ja se on sitä yhä. Yli 700 tuntia studiossa maksoivat selvästi itsensä takaisin aika rivakkaa tahtia, vaikka levy useamman kuuntelun tarvitseekin aukeamiseen. Se oli myös ensimmäisiä menestyneitä konseptialbumeita, eikä siitä syystä siitä oikein voinut singlejäkään lohkoa, vaikka singlemateriaalia varmasti olisikin ollut. Se oli myös ensimmäinen levy, jonka mukana tuli biisien sanat ja hyvä niin, sillä ne eivät ihan kaikkein helpoimmasta päästä ymmärtää ole.

kansikuva

Kansikuvassa riittää töllisteltävää

Toinen asia, mikä vetoaa ainakin aidon musiikin ostajiin on kansikuva. Tämänkaltaista ei oltu nähty ikinä. Se on suorastaan ikoninen kaikkine hahmoineen ja tyylikeinoineen. Aito, jäljittelemätön, uniikki. Eipä siihen muuta voi sanoa. Pelkästään kantta katsomalla saa selvän kuvan siitä mitä on tulossa. Hassuna anekdoottina voi sanoa, että kannessa piti alun perin olla mukana myös kaikille tutut hahmot Hitler ja Jeesus, mutta ne poistettiin ennen julkaisua imagosyistä. Ensimmäinen siitä syystä, että levyä olisi hyvä saada kaupaksi myös Saksanmaalla ja jälkimmäinen siitä syystä, että Beatlesin ei kannata ainakaan kovin näkyvästi olla isompi kuin Jeesus.

Mitä sitten on tulossa? Historian paras rock-albumi, jos se ei tullut jo selväksi. Vaikka pelkillä ulkomusiikillisillakin seikoilla oltaisi päästy historian lehdille niin itse albumi räjäyttää potin. Levy alkaa soittimien viritysäänillä ja sitä seuraa räväkkä avaus- ja samalla nimikkoraita. Ääniefektejä on paljon ja ne ovat juuri oikeissa kohdissa. Siitä siirrytään soljuvasti Ringo Starrin laulamaan With a Little Help from My Friendsiin. Omintakeisia sanaleikkejä sisältävä kappale sopikin mainiosti levyn alkupään teemaan, mutta hupsuttelun jälkeen olikin hyvä hetki siirtyä asiaan.

Yhtenä levyn kirkkaimmista hetkistä toimiikin kolmas biisi, pääosin John Lennonin käsialaa oleva Lucy in the Sky with Diamonds. Kappale, joka aiheutti kukkahattutädeissä ja konservatiivisemmassa porukassa sydämentykytyksiä – eikä välttämättä hyvästä syystä. Sen kun ajateltiin houkuttelevan nuorisoa käyttämään huumeita. Englantilaisen tavan mukaan apusanat kirjoitetaan kappaleiden nimissä pienellä alkukirjaimella, joten kun Lucy in the Sky with Diamondsista luetaan vain isot kirjaimet, muodostuu kirjainyhdistelmä LSD. Lennon toki kielsi tämän ja väitti inspiraation tulevan poikansa piirroksesta. Älkää nuoret käyttäkö huumeita. Ottakaa mieluummin mallia suoraselkäisistä ja kotimaisista artisteista, kuten vaikkapa Petri Nygårdista.

Lucy in the Skyn jälkeen tuleekin muutama vähän rauhallisempi ja vähemmän tunnettu kappale, Paul McCartneyn tekemiä kaikki. McCartneylle tyypillisesti ne ovat lähempänä poppia kuin rokkia, mutta paikkansa levyllä ovat jokainen ansainnut, kaikki tyynni. Ensimmäisenä niistä tulee Getting Better, jonka kitarariffi on erittäin iskevä. Getting Betterin jälkeen tuleekin sitten myös iskevillä kitarasoundeilla varustettu Fixing a Hole (ei siis Fisting A-hole, kuten lukihäiriöinen voisi lukea). Sekin kappale on saanut osakseen syytöksiä huumemyönteisestä sanomasta (narkkarithan tarvitsevat fiksiä), vaikka McCartneyn mukaan kappale kertoo oven edessä notkuvista faneista, joista yksi pääsikin mukaan studioon levyttämään. Itseään Jeesukseksi kutsunut pitkätukka, jota ei sen yhden päivän jälkeen enää toista kertaa nähty. Ehkä Beatles sitten oli isompi kuin Jeesus?

paul

Paul McCarney hallitsee balladit ja rahanteon

Reiän fiksailun jälkeen onkin sitten vuorossa ehkä levyn rauhallisin biisi. Myöskin McCartneyn kirjoittama She’s Leaving Home. Jousisoitinten ja harppujen säestämä herkkä biisi, joka ammentaa innoituksensa kotoa karanneesta tytöstä. Sen jälkeen onkin vuorossa toinen Lennonin kummallisista paikoista keksimä biisi Being for the Benefit of Mr. Kite! Inspriraatio kappaleeseen löytyi 1800-luvun sirkusmainoksesta, joka on myös kuultavissa itse kappaleesta. Biisi on nauhaloopein, hanurein ja uruin kyllästetty sekasotku, joka kaikesta sotkuisuudestaan huolimatta osoittautuukin yllättävän toimivaksi. Kahdeksantena biisinä (ja LP-version B-puolen avausraitana) toimiikin sitten Lennon/McCartney-parivaljakon toimesta aliarvostetun George Harrisonin tekemä intialaisvaikutteinen kappale Within You Without You. Kiitos Harrisonin intianmatkojen, Beatles ei jäänyt tusinapoppia soittavaksi orkesteriksi vaan mukaan mahtui myös kokeellisuutta, ja sitä tämä sitaria ja muita intialaisia perinnesoittimia sisältävä kappale edustaa parhaimmillaan. Ehdottomasti yksi levyn muistettavimpia biisejä.

Harrisonin häröilyjen jälkeen Paul pääsee taas ääneen ja laulaa luikauttaa teinivuosinaan tekemän biisin When I’m Sixty-Four. Hyvin letkeä kappale, balladimainen kappale, jossa toivotaan pitkää ikää yhdessä klarinettien soidessa. Sitä seuraa positiivista suhtautumista parkkipirkkoihin opettava Lovely Rita ja sitä seuraa omintakeisella rytmillä varustettu Good Morning Good Morning, joka sisältää paljon torvia ja elukoiden mölinää.  Elukoiden mölinästä onkin sitten hyvä leikata levyn toiseksi viimeisen kappaleen kitaraan.

Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (Reprise) tuo mukaan konseptialbumeiden ja muiden teemalevyjen yhden erityispiirteen eli jonkun levyn aikaisemman kappaleen toistamisen uudelleen vähän erilaisena versiona. Siinä missä ensimmäinen kappale oli tervetulotoivotuskappale niin tämä on hyvästelykappale, jossa kiitellään yleisöä mielenkiinnosta.

Mutta eikös kaikille hyville keikoille kuulu encore? Sellainen löytyy myös Sgt. Pepperiltä. Päätöskappale A Day in the Life on siitä harvinainen Beatles-laulu, että se on oikeasti tehnyt parivaljakko Lennon-McCartney. Yleensähän biisit on jomman kumman käsialaa, mutta molemmat merkataan tekijöiksi. BBC kielsi kappaleen radiosoiton, koska sen epäiltiin taas kerran kannustavan alitajuntaisesti huumeidenkäyttöön. Biisissä on kertakaikkiaan omanlaisensa tunnelma ja se aiheuttaa joka kerta vilunväristyksiä selkäpiissä. Hieno päätös hienolle albumille, kertakaikkiaan.

Mitä levystä sitten jää käteen? Henkinen orgasmi ja halu luoda joskus jotain yhtä hienoa. Täydellinen paketti. Viisi tähteä.

Biisilistaus:

  1. Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band
  2. With a Little Help from My Friends
  3. Lucy in the Sky with Diamonds
  4. Getting Better
  5. Fixing a Hole
  6. She’s Leaving Home
  7. Being for the Benefit of Mr. Kite!
  8. Within You Without You
  9. When I’m Sixty-Four
  10. Lovely Rita
  11. Good Morning Good Morning
  12. Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (Reprise)
  13. A Day in the Life